Ajatuksena oli ilmoittaa näin reilun vuoden jälkeen myös Suomeen, että naimisiin on menty. Lähetimme sitten kaupungintalolla/maistraatissa tehdyt paperit leimoineen ja allekirjoituksineen postilla Suomeen. Suomen maistraatista paperit tulevat bumerangina takaisin. Tarvitaan Apostille.
Eli kaupungin edustajien allekirjoitukset ja leimat eivät riittäneet. Tarvitaan leima, joka sanoo, että allekirjoitukset ovat oikeat/pätevät.

No, vähillä vapaapäivillä sitten mennään täällä taas kaupungintalolle kysymään, että mites nämä apostillet täällä saa. Mietinnän jälkeen meidän ohjataan toiselle asiakaspalvelijalle toiseen kerrokseen.
Toinen asiakaspalvelija osaa kertoa/tulostaa lapun, jossa on ohjeet:
Eka pitää papereiden kanssa mennä Mörfelden-Walldorfista n. 10km olevaan Gross-Gerauhun, jossa papereiden aitous/pätevyys voidaan esitodistaa/esivahventaa (vorbeglaubigung)! Sitten kun saatu esivahvistus, että aiemmat allekirjoitukset/leimat ovat ihan luvan kanssa papereissa, voimme ajaa Darmstadtiin (15km) toiseen virastoon (Standesamt), jossa nimenomaan esivahvistetut paperit voivat saada apostillen.

Aika näppärää.

Lopputulos: Suomen mielestä emme ole naimisissa.
Katsotaan tilannetta uudestaan kunhan jälkeläinen on syntynyt. Ehkä sitten saa edes kahdet paperit kerralla apostolloitua…

Täällä asia on taas toisin. Aiemmassa työpaikassani työkaverit kättelivät lähes joka päivä toisiaan (ja minua) töihin tullessaan. Harvemmin toisiaan näkevät puolestaan voivat hyvinkin halata toisiaan. Sukupuolesta riippumatta. Tullessa ja lähtiessä.

Siinä nopeasti häviää se, edellisessä merkinnässä käsitelty, oma henkilökohtainen alue. Tai sitä ainakin rikotaan oikein rankasti. Äkkinäinenhän siinä voisi hätääntyä ja perääntyä puolitutun tullessa halaamaan (joka taas saatettaisiin vastaavasti täällä tulkita väärin). Täällä on syytä varautua ja tottua, että ihmiset koskettelevat toisiaan. (Eiliseen viitaten olen kuitenkin edelleen sitä mieltä, että tuntemattomat pysytelköön kassajonossa “kaukana”).

Näihin toimintatapoihin olen täällä jo ehtinyt hyvinkin sopeutua. Välillä ainoastaan mietityttää, että miten esim. kylään tulevan pariskunnan osapuolia tervehditään? Naista halataan ja miestä kätellään? Entä jos ovat “parempia tuttuja”? Halataanko molempia? Ja jos on kerran niin tehnyt, niin pitääkö niin tehdä jatkossakin?
Vaikuttaa kuitenkin (onneksi?) siltä, että saman ongelman kanssa painivat muutkin. Ainakin siis muut miehet.
Naisten kohdalla tilanne tuntuu olevan jotenkin suoraviivaisempi. Jos henkilöt ovat tavanneet aikaisemmin vaikkapa muutaman kerran, niin yleensä se on sitten nopea halaus.
Halaus tässä voi nyt sitten tarkoittaa normaalia halausta, yhtä “poskisuudelmaa”, tai kahta. (Ja eikö joissain maissa/kulttuureissa niitäkin jaeta vielä enemmän?). Riippuen aina vähän kohtaavien henkilöiden kansalaisuuksista. Ja harvemmin tämä “tervehdys-halaus” nyt siis mikään tiukka rutistus on. Semmoinen kevyt “terve, kiva nähdä”-tyyppinen selkään taputus, eikä mikään onnittelu-/osanotto-tyyppinen sekuntien rutistelu. Sekin on tietysti syytä tietää.

Eli Saksaan tai muualle matkaavat: varautukaa. Ja vaikka matkustaisi kyläilemään ulkosuomalaisten luokse, niin nehän saattavat unohtaa, että jämpti puolentoista metrin päästä esitetty “terve” on ihan riittävät tervehdys kaikissa tilanteissa ja kaikkien kanssa. Ne saattavat tottumuksesta tulla ja tarttua kiinni!

Lie sidoksissa väestöntiheyteenkin tuo. Suomessa kun asukkaita per neliökilomteri on wikipedian mukaan 17,7.
Saksassa sama lukema saman lähteen mukaan on 231. Reilusti yli kymmenen kertaa enemmän on siis ihmisiä aina samassa tilassa. Johan siinä on pakko olla lähempänä toisiaan.

Joissain tilanteissa huomaa, että ihmiset ovat liian lähellä. Varsinkin kaupassa. Kassajonossa saattaa takana tuleva olla ihan “perässä kiinni”. Joskus jopa niin, että toinen jonottaja koskettaa. Olkoonkin, että pienempään “omaan alueeseen” olen täällä jo hyvinkin tottunut, mutta ei tuntematon voi tulla koskettamaan. Varsinkaan ilman syytä ja tilanteessa, jossa etäisyyden voisi yhtä hyvin säilyttää.

Pitänee joskus kysellä paikallisilta ystäviltä, että ovatko he kiinnittäneet huomiota, että me pitäisimme, tai olisimme ainakin aiemmin pitäneet, enemmän (fyysistä) etäisyyttä heihin tai muihin ihmisiin erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa.

Tyyppi on tehnyt joitain aika mielenkiintoisia huomioita pienistä eroista Suomen ja Saksan välillä. Esimerkiksi tuotesijoittelu ruokakaupassa. Parin esimerkkiä kirjasta poimittuna.

Hunaja. Suomalainen käy hakemassa hunajansa läheltä leivontatarvikkeita (en kyllä ole tätä nyt viime kuukausina voinut itse tarkistaa, mutta kirjan mukaan näin on). Saksalainen sen sijaan etsii hunajaa hillojen luota.

Majoneesi. Suomessa majoneesi kuulemma löytyy voiden ja margariinien luota. Saksassa se taas on aina ketsupin ja sinapin kanssa samassa hyllykössä.

Näitä olisi pitänyt laittaa muistiin silloin vuosia sitten kun tänne Saksaan muutettiin. Nykyään kun osaa etsiä tuotteet täällä ihan oikeista paikoista. Eli ei huomaa enää, että joku tuote onkin eri paikassa, kuin mitä se oli aikoinaan Suomessa.
Ja vastaavasti Suomessa käydessä ei tarvitse yleensä asioida niin paljoa kaupassa, että törmäisi tuommoisiin erikoisuuksiin.

Ihan hauskanoloinen tuo kirja. Saksankielentaitoisille ihan mukavaa ajanvietettä.

Välillä tinkimiskulttuuria pitää tosissaan ihmetellä. Istanbulissa käydessämme kävimme tietysti Grand Basaarissa katselemassa ja joitain ostoksia tekemässä. Aina ei myyjän kanssa päästy yksimielisyyteen, joten ostokset jäi tekemättä.
En tiedä mitä myyjien päässä aina liikkuu. Oletetaan, että ensin on käyty tinkimässä kojussa A. Kauppiaan “viimeinen” hinta on nyt vaikka 10 Euroa. Kojun B myyjä sanoo tietysti eka hinnaksi 25 Euroa. Ekan naurun jälkeen hinta tippuu 20 euroon, josta pian sitten vielä 15 euroon. Puolet sulaa hinnasta pois, kun ei vaan ota vakavasti myyjän tarjouksia.
Sitten hinta ei jostain syystä enää alakaan tippua viidestätoista alaspäin, vaan keskustelu/kaupankäynti alkaa junnaamaan paikallaan.
Myyjälle, kun sitten kertoo, että äläpäs nyt vänkää “Kojussa A tämä sama tuote maksaa 10 euroa”, niin hetken mietinnän jälkeen myyjä lupaa myydä tuotteen hintaan: tadaa! 10 euroa.
Tietysti tuolla voisi myyjiä jekuttaa, ja sitä varmasti tehdäänkin, mutta oletetaan että tuo 10 euron tarjous on oikeasti saatu…
Jos koju B ei tee Parempaa tarjousta kuin koju A, niin mielestäni tuote tulee ostaa kojusta A. Olkoonkin vaikka joku ois vähän kauempana.

Yleensä on kuitenkin tapana, että jos joku on tehnyt tarjouksen, niin siitä pitää pistää vähän paremmaksi, jos haluat saada asiakkaan.

Basaareissa tämä ei tunnu pitävän paikkaansa. Minä ainakin menen ennemmin takaisin kojulle A tekemään ostoksen, jos B ei tee parempaa tarjousta. Ehkä se siitä ottaa opikseen… Tuskin.

Kokemuksen unohtumattomuuden varmisti heti stadionille mennessä riehaantuneet fanit. Kaiserslauternin ja Frankfurtin fanit ottivat ennen peliä sen verran topakasti yhteen stadionin juna-asemalla, että poliisi päätti sulkea koko aseman.
Se puolestaan tarkoitti sitä, että meidän junan päätepysäkiksi muodostui Zeppelinheimin asema, joka oli stadionilta semmoisen 4-5 kilometrin päässä.

Koska muita vaihtoehtoja ei ollut tarjolla, lähdettiin muiden stadionille haluavien kanssa suurena massana taivaltamaan metsän halki kohti stadionia. Suurin osa porukasta tuntui kävelevän meitä nopeammin oluen tuoman innostuksen voimin. Oltiin kuitenkin samaan aikaan lopulta stadionille, kun nopeammin kävelleet kävivät tasaisesti enemmän metsikön puolella vajuttamassa rakkojaan. Tasapeli.

Nujakoinnin ja siitä seuranneiden sekaannusten takia itse peli alkoi onneksi noin vartin myöhässä. Missattiin alusta ehkä n. 20 minuuttia, jonka aikana ei kuitenkaan ollut mitään erikoista tapahtunut.
Istumapaikat meillä oli suht ylhäältä pääkatsomosta. Koko kenttä näkyi hyvin ja pelin seuraaminen oli oikein mukavaa. Virvokkeiden ostaminen kioskista kävi valitettavasti vain “rahakortin” avulla. Piti ensin ostaa maksukortti ja tallentaa sille rahaa. Ja sitten pystyi ostamaan jotain. Vähän hankalaa.
Katsomassa kiersi sitten kuitenkin myyjiä myyden olutta ihan rahaakin vastaan. Enpäs kyllä nyt edes muista, että mitään muuta kuin olutta olisi katsomossa myyty…

Frankfurtin vuosi oli alkanut murheisesti. Ei yhtään maalia (kotipeleissä?) koko vuonna. Oli siis korkea aika avata maalihanat ja tehdä vähän eroa liigan hännänhuippuihin.
Hyvät maalitilanteet menivät ehkä 2-1 Kaiserslauternille, jolla oli lopussa täysin avopaikka ratkaista peli edukseen, mutta jotenkin onnistui hyökkääjä pallon vielä ohi maalin turaamaan. Varmasti ylimaksettu ukko.
Kumpikaan joukkue ei lopulta onnistunut maalinteossa, joten lopputulos oli siis 0-0. Ei mitään häikäisevän hienoa jalkapalloa…

Ja lopuksi vielä minun pipo unohtui lähtiessä penkille. Perhana!

Vähän yllätykseksi kysyi lentokenttävirkailija Istanbulissa, että halutaanko istumapaikat silleen, ettei siihen kolmen hengen penkkiin tule kolmatta ihmistä. Vähän hölmistyneenä siihen sitten sanottiin, että jos se on mahdollista, niin olisihan se tietysti ihan kiva… Harvempi kai tuossa vastaa, että “eiii, ku ois hyvä että siihen meidän väliin sijoitettaisiin joku mahdollisimman isokokoinen ihminen. Haiseva, jos mahdollista”.

Aina ei tarvitse virkailijan kuitenkaan tuommoista kysyä. Taisi olla Balilta palatessa (oltiin menomatkalla (häämatkalla) istuttu 12 tunnin lento erillään) tipahti leuat lattiaan, kun edellä ollut pariskunta vaati, ettei samalla riville saisi tulla muita matkustajia.

Lentokoneessa pitää vastaavasti sitten härvätä kun “etsitään” istumapaikkoja. Tähän mennessä on rivi 15 tullut aina rivin 14 jälkeen. Istanbulista palatessa edessäni tupelsi turkkilainen nainen ihmeissään boardincardinsa kanssa, jossa luki 19. Rivin 6 kohdalla täti jo kääntyi kysyvästi minuun päin apua hakien. Englantia ei ymmärtänyt, joten osoitin lipusta sitä numeroa 19, sitten rivin 6 numeroa ja sitten vielä huidoin eteenpäin. Sen sijaan, että täti olisi lähtenyt etenemään, löikin hän jarrut päälle, keräsi rohkeutensa ja kielitaitonsa kasaan, osoitti rivin 6 penkkiä ja sanoi “I sit here?”.
Onneksi taempaa Türkiläisen mies sitten huusi naiselle, että painuu eteenpäin.
Mutta miten vaikea sitä numeroa on lipusta ja penkistä verrata… Vaikka matkustaisi ekaa kertaa, niin yleensä logiikka pelaa lentokoneen sisällä samalla tavalla kuin ulkonakin.

Lopulta päästiin sitten oman rivimme kohdalle (odoteltiin toki käytävällä, että ihmiset ottivat takkiaan kiireettä pois ja miettivät, että tarvitsisiko sitä kuitenkin jotain sieltä laukusta ennen kuin sen laittaa yläboksiin säilöön) ja istumaan. Ja kaiken härväyksen jälkeen yllätykseksi ihan ajoissa lentoonkin.

Menolennolla huvitusta ja hämmennystä aiheutti pari riviä meidän edempää kuulunut kommentti.
Oli ruoantarjoilun aika ja ruokatarjottimet oli jo tuotu ja toinen kärry jakeli sitten juomista. Joskus jos oikein on jano tai tarve juomiselle, niin ollaan oikein pyydetty esim. lasi mehua ja lasi viiniä. Ikäänkuin kaksi lasia per henki.
Moinen ei edempänä istuvalle olisi riittänyt, vaan henkilö kysyi lentoemolta, että voisiko saada koko pullon viiniä.
Aikamoisen röyhkeää. Onneksi lentoemäntä ei viinipulloa kuitenkaan antanut… Kuka saa juotua lentokoneessa sen pienen aterian yhteydessä pullon viiniä? Huh.

Gewerkschaft on Saksassa vastine suomalaisille työntekijäliitoille, jotka ajavat työntekijöiden asemaa. Isojen firmojen kanssa toimintamalli on kuta kuinkin sama kuin Suomessa: 1. Vaaditaan hurjaa korotusta, jonka työnantajapuoli odotetusti hylkää, 2. Uhataan lakolla ja työnantajapuoli tekee vastatarjouksen, 3. Uhataan lisää lakolla ja tehdään älytön tarjous työnantajalle, 4. Veivataan vaiheita 2 ja 3 edes takaisin, kunnes: 5. mennään lakkoon tai tehdään sopimus. Riippuen että tuleeko lakko neuvotellaan lakon aikana lisää, tai tilataan joku valtakunnansovittelija mukaan kohtuullistamaan liittojen vaatimuksia.

Lopulta sitten tehdään sopimus, joka on voimassa esim. pari vuotta, jonka aikana liitto ei saisi vaatia taas lisää rahaa.
Sama malli noin pääpiirteissään.

Poikkeuksen Saksassa tekee pienemmät yritykset, joissa on vähemmän kuin X työntekijää (X on kuulemani perusteella “100″. En löytänyt tähän nopeasti virallista lukua). Nämä yritykset ovat vapautettu Gewerkschaftin edustajista ja sopimuksista.
Toisin sanoen pienet firmat voivat vapaammin “sortaa” työntekijää, eikä antaa esim. vuosittaisia palkankorotuksia.
Tiedän aiemmasta saksalaisesta työpaikasta tyyppejä, jotka eivät ole saaneet palkankorotusta 15 vuoteen. Kiva.

Ja kun iso osa työntekijöistä työskentelee pienissä yrityksissä, niin monesti ei kannata kuulua liittoon. Suomessa työnkekijöiden liittoihin kuuluu lähes 80% työntekijöistä (Wikipedian mukaan). Saksassa vastaava luku on n. 20 %.
Mitäpä sitä tietysti liitolle maksamaan, kun työnantajan ei tarvitse liiton ohjeistuksia jne. noudattaa.

Pienissä firmoissa jääkin monesti työntekijän omalle vastuulle palkankorotusten saaminen. Paras tietysti olisi saada tehtyä kerralla, työsopimuksesta neuvoteltaessa, joku vuosittainen vakiokorotus. Toisaalta taas työsopimuksesta puhuttaessa moni haluaa paperiin heti vain nimet alle, että on työpaikka varmistettu. Tämän jälkeen on taas työnantajan helppo sanoa, että ei tule korotuksia, “eihän semmoisista olla sovittu”. Koetappa siinä sitten tasapainoilla, kun et työnhakija halua vaikuttaa kuitenkaan venkoilijalta joka alkaa vaatimaan palkankorotuksia ennen kuin on edes firmassa töissä…

Aikaisemmin jo taisinkin valitella lumella/jäällä ajamisesta. Tai siis, siitä miten paikalliset ko. olosuhteissa ajavat.
Viime yönä saatiin meidän kylällä vielä vähän lisähaastetta olosuhteisiin. Maa jäässä, lämpötila ihan vähän plussalla ja jäätävä sade. Glatteis, Blitzeis, Schwarzeis. Liukasta ja mustaa jäätä oli töihin ajaessa hyvinkin laajalti tarjolla. Yllättäen tien poskeen ei ollut kukaan onnistunut liusumaan.

Aamulenkillä Velmun kanssa meinasi pari kertaa tulla noutaja. Eikä siis mikään naapurin kultainen noutaja, vaan se viikatteen kanssa heiluva. Vaan tasapaino kuitenkin piti ja terveenä kotiin ja sitten töihin.

No, ens viikolla tai jo tään viikon lopulla kääntyy lämpötila sitten plussalle. Jopa +10°C on tarjolla.
Että se siitä talvesta sitten.
Kevättä odotellessa!

Nyt hiljattain Sveitsissä äänestettiin otsikon mukaisesta aiheesta, ulkomaalaisten rikollisten automaattisesta karkottamisesta.
Itse kun olen ns. mamu täällä Sakassa, niin voin ilman “rasisti”-syytteitä olla Sveitsin kansan kanssa samaa mieltä:
- Vakaviin rikoksiin syyllistyneet ulkomaalaiset karkotetaan.
Googlella löysin Satakunnan Kansa lehdestä artikkelin, jossa kerrotaan, että tuo lakialoite oli tosiaan hyväksytty. Tässä linkki: http://www.satakunnankansa.fi/cs/Satellite/Ulkomaat/1194657334039/artikkeli/sveitsi+hyvaksyi+ulkomaisten+rikollisten+automaattikarkotuksen.html

Sama tietysti saa päteä kaikkialle. Jos suomalainen vaikkapa raiskaa jonkun Somaliassa, niin karkotus Suomeen vaan. Tai jos saksalainen varastaa hurjan määrän autoja Puolassa, niin palautus vain. Tuo Sveitsin uusi laki kait koskettaa erityisesti raiskauksiin ja väkivaltarikoksiin syyllistyneitä rikollisia.
Mamuna olen valmis noudattamaan Saksan lakeja ja säännöksiä, ja olen sitä mieltä, että jos syyllistyn täällä vakaviin rikoksiin, niin minutkin pitäisi karkottaa. Tämä ei ilmeisesti ole kaikille mamuille ihan selvä asia..?
Pitäisköhän muuttaa vielä Sveitsiin, että pääsisi tuon lain alaisuuteen…