Ajatuksena oli ilmoittaa näin reilun vuoden jälkeen myös Suomeen, että naimisiin on menty. Lähetimme sitten kaupungintalolla/maistraatissa tehdyt paperit leimoineen ja allekirjoituksineen postilla Suomeen. Suomen maistraatista paperit tulevat bumerangina takaisin. Tarvitaan Apostille.
Eli kaupungin edustajien allekirjoitukset ja leimat eivät riittäneet. Tarvitaan leima, joka sanoo, että allekirjoitukset ovat oikeat/pätevät.

No, vähillä vapaapäivillä sitten mennään täällä taas kaupungintalolle kysymään, että mites nämä apostillet täällä saa. Mietinnän jälkeen meidän ohjataan toiselle asiakaspalvelijalle toiseen kerrokseen.
Toinen asiakaspalvelija osaa kertoa/tulostaa lapun, jossa on ohjeet:
Eka pitää papereiden kanssa mennä Mörfelden-Walldorfista n. 10km olevaan Gross-Gerauhun, jossa papereiden aitous/pätevyys voidaan esitodistaa/esivahventaa (vorbeglaubigung)! Sitten kun saatu esivahvistus, että aiemmat allekirjoitukset/leimat ovat ihan luvan kanssa papereissa, voimme ajaa Darmstadtiin (15km) toiseen virastoon (Standesamt), jossa nimenomaan esivahvistetut paperit voivat saada apostillen.

Aika näppärää.

Lopputulos: Suomen mielestä emme ole naimisissa.
Katsotaan tilannetta uudestaan kunhan jälkeläinen on syntynyt. Ehkä sitten saa edes kahdet paperit kerralla apostolloitua…

Eka peli Mainzia vastaan sujui aika heikosti. “Tänään ei puolusteta”, tuntui olevan motto, kun vastustaja viimeisteli 9 maalia. Ei varmaan koskaan ole tehty niin montaa maalia meidän verkkoon. Onneksei sentään itse tehtiin enemmän (16?), joten peli kuitenkin voitettiin. 2+4 tehot merkattiin #37:n sarakkeeseen.

Pelin jälkeen oma ohjelma koostui sitten Ikeasta ja muista mööpelitaloista, mutta joukkue jatkoi sitten Marburgia vastaan myöhemmin ja muisti vähän puolustaakin. 10-1 taisi toinen peli päättyä.

Kassel voitti molemmat pelinsä myös ja otti ekan pelipäivän jälkeen kärkipaikan haltuun paremman maalieron turvin.
Kausi jatkuu n. kuukauden päästä (4.12.) Erlenseessä sitten Erlenseetä ja Kasselia vastaan. Saadaan selvyyttä sinne sarjataulukon kärkikahinoihin.

Meidän, Frankfurtin, lisäksi paikalla oli pelaamassa Karlsruhe, Koblenz sekä kaksi joukkuetta Ludwigshafenista. Maskotiksi mukaan otettu Velmu protestoi katsomopaikkaansa, koska ei nähnyt meidän lämmittelyjä.
Pelit alkoi hyvin Koblenzia vastaan 7-2 voitolla. Samalla maalierolla kaatui Ludwigshafenien “punainen” joukkue (5-0). Karlsruhe, joka oli paikalla useamman kentällisen voimin, kaatui lopulta myös mukavasti 7-1. Hieman likaisesti pelannut (siat!) Ludwigshafenin “sininen” joukkue sai rikkomisellaan pelimme jotenkin sekaisin ja vei lopulta voiton luvuin 2-1. Pelin käytiin äänekäs keskustelu turnauksen luonteesta, sillä useammassa tilanteessa oli todellinen loukkaantumisvaara. Erityisesti sikaillut lutikka (ludwigshafenilainen) ei sikailuaan paljoa pahoitellut, vaikka omat joukkuekaverinsa yrittivät kaveria rauhoitella. Ei kuulemma pelaa “huvikseen”/”omaksi ilokseen” (für spass), vaikka kyseessä olisi ns. “hupi-/leikkiturnaus”.
Periaatteessa pelien piti olla jo ohi, mutta turnausjärjestäjän pyynnöstä pelattiin vielä ylimääräinen “finaali”. Sarjataulukon mukaan oltiin yhdestä tappiosta huolimatta voitettu turnaus. Siitä huolimatta suostuttiin ylimääräiseen otteluun, jossa oltaisiin korkeintaan siis hävitä turnausvoitto.
Vastaan finaalissa asettui nuo samat “siniset lutikat”. Tällä kertaa likaisin lutikka malttoi mielensä paremmin, eikä juuri sikaillut. Mitä nyt viimeisellä sekunnilla tuuppasi minut päin laitaa.
Itse peli eteni melko tiukasti puolustaen ja kyttäillen. Ehkä n. 5min paikkeilla pääsin karkumatkalle ja laitoin 1-0 maalin. Siitä muutama minuutti ja taidettiin tehdä 2-0 maali. Tiukka puolustus ja hyvä pallonhallinta piti sitten loppuun asti.
Saatiin pidettyä, jo meille kuulunut, turnausvoitto ja otettua revanssi joukkueesta, jolle hävittiin. Hienosti meni.
Ja jos “yksi tappio per kausi”-perinne jatkuu tälläkin kaudella, niin loppukausi näyttää ihan hyvältä

Antoi sitten meille semmoisia paperilappusia, joihin kolikot pitää rullata. Siis semmoisia kolikkorullia. Ja ne pitää itse ensin tehdä. Sitten ottavat vastaan. Ei kun vaan lajittelemaan kolikot omiin kasoihin, tekemään niistä sopivan kokoisia pinoja ja pyörittämään ne sitten paperiin. Kätevää!

Olen kyllä nähnyt semmoisia kolikkotalletusautomaatteja, joihin kolikot vain kaadetaan ja kone lajittelee ja laskee kolikot nopeasti ja tehokkaasti. Ja sitten laitetaan vain pankkikortti sisään, että laite tunnistaa tilin johon talletus tehdään.
Mutta eipä näköjään ainakaan Postbankin kanssa. Tai ainakaan Egelsbachin sivukonttorissa.
Virkailija kyllä kertoi myös kuulleensa/nähneensä mainitunlaisen kolikkoautomaatin, mutta heillä (mielestäni puhui yleistäen koko Postbankiin) ei semmoista ole. Ja jollain toisella pankilla sen käyttö maksaa (lie ollut tämä jo sitten hätävale)…

Kaikenlaiseen hommaan sitä joutuukin, jos haluaa vähän tuolleen huomaamattaan säästää pikkukolikoita aina silloin tällöin jemmakulhoon laittaen. Viikonloppuna on siis luvassa kolikkokäärintää.

Täällä asia on taas toisin. Aiemmassa työpaikassani työkaverit kättelivät lähes joka päivä toisiaan (ja minua) töihin tullessaan. Harvemmin toisiaan näkevät puolestaan voivat hyvinkin halata toisiaan. Sukupuolesta riippumatta. Tullessa ja lähtiessä.

Siinä nopeasti häviää se, edellisessä merkinnässä käsitelty, oma henkilökohtainen alue. Tai sitä ainakin rikotaan oikein rankasti. Äkkinäinenhän siinä voisi hätääntyä ja perääntyä puolitutun tullessa halaamaan (joka taas saatettaisiin vastaavasti täällä tulkita väärin). Täällä on syytä varautua ja tottua, että ihmiset koskettelevat toisiaan. (Eiliseen viitaten olen kuitenkin edelleen sitä mieltä, että tuntemattomat pysytelköön kassajonossa “kaukana”).

Näihin toimintatapoihin olen täällä jo ehtinyt hyvinkin sopeutua. Välillä ainoastaan mietityttää, että miten esim. kylään tulevan pariskunnan osapuolia tervehditään? Naista halataan ja miestä kätellään? Entä jos ovat “parempia tuttuja”? Halataanko molempia? Ja jos on kerran niin tehnyt, niin pitääkö niin tehdä jatkossakin?
Vaikuttaa kuitenkin (onneksi?) siltä, että saman ongelman kanssa painivat muutkin. Ainakin siis muut miehet.
Naisten kohdalla tilanne tuntuu olevan jotenkin suoraviivaisempi. Jos henkilöt ovat tavanneet aikaisemmin vaikkapa muutaman kerran, niin yleensä se on sitten nopea halaus.
Halaus tässä voi nyt sitten tarkoittaa normaalia halausta, yhtä “poskisuudelmaa”, tai kahta. (Ja eikö joissain maissa/kulttuureissa niitäkin jaeta vielä enemmän?). Riippuen aina vähän kohtaavien henkilöiden kansalaisuuksista. Ja harvemmin tämä “tervehdys-halaus” nyt siis mikään tiukka rutistus on. Semmoinen kevyt “terve, kiva nähdä”-tyyppinen selkään taputus, eikä mikään onnittelu-/osanotto-tyyppinen sekuntien rutistelu. Sekin on tietysti syytä tietää.

Eli Saksaan tai muualle matkaavat: varautukaa. Ja vaikka matkustaisi kyläilemään ulkosuomalaisten luokse, niin nehän saattavat unohtaa, että jämpti puolentoista metrin päästä esitetty “terve” on ihan riittävät tervehdys kaikissa tilanteissa ja kaikkien kanssa. Ne saattavat tottumuksesta tulla ja tarttua kiinni!

Lie sidoksissa väestöntiheyteenkin tuo. Suomessa kun asukkaita per neliökilomteri on wikipedian mukaan 17,7.
Saksassa sama lukema saman lähteen mukaan on 231. Reilusti yli kymmenen kertaa enemmän on siis ihmisiä aina samassa tilassa. Johan siinä on pakko olla lähempänä toisiaan.

Joissain tilanteissa huomaa, että ihmiset ovat liian lähellä. Varsinkin kaupassa. Kassajonossa saattaa takana tuleva olla ihan “perässä kiinni”. Joskus jopa niin, että toinen jonottaja koskettaa. Olkoonkin, että pienempään “omaan alueeseen” olen täällä jo hyvinkin tottunut, mutta ei tuntematon voi tulla koskettamaan. Varsinkaan ilman syytä ja tilanteessa, jossa etäisyyden voisi yhtä hyvin säilyttää.

Pitänee joskus kysellä paikallisilta ystäviltä, että ovatko he kiinnittäneet huomiota, että me pitäisimme, tai olisimme ainakin aiemmin pitäneet, enemmän (fyysistä) etäisyyttä heihin tai muihin ihmisiin erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa.

Tyyppi on tehnyt joitain aika mielenkiintoisia huomioita pienistä eroista Suomen ja Saksan välillä. Esimerkiksi tuotesijoittelu ruokakaupassa. Parin esimerkkiä kirjasta poimittuna.

Hunaja. Suomalainen käy hakemassa hunajansa läheltä leivontatarvikkeita (en kyllä ole tätä nyt viime kuukausina voinut itse tarkistaa, mutta kirjan mukaan näin on). Saksalainen sen sijaan etsii hunajaa hillojen luota.

Majoneesi. Suomessa majoneesi kuulemma löytyy voiden ja margariinien luota. Saksassa se taas on aina ketsupin ja sinapin kanssa samassa hyllykössä.

Näitä olisi pitänyt laittaa muistiin silloin vuosia sitten kun tänne Saksaan muutettiin. Nykyään kun osaa etsiä tuotteet täällä ihan oikeista paikoista. Eli ei huomaa enää, että joku tuote onkin eri paikassa, kuin mitä se oli aikoinaan Suomessa.
Ja vastaavasti Suomessa käydessä ei tarvitse yleensä asioida niin paljoa kaupassa, että törmäisi tuommoisiin erikoisuuksiin.

Ihan hauskanoloinen tuo kirja. Saksankielentaitoisille ihan mukavaa ajanvietettä.

Pelit alkoi lauantaiaamuna isäntäjoukkuetta Südkamenia vastaan ja taisi 10 min jälkeen olla tilanne 4-0. Südkamenille.
Hyvin noustiin ja taisteltiin ja lopussa ilman mokkeakin pitkän aikaan, mutta 6-5 jouduttiin heti alussa taipumaan. Kova kolaus lohkovoitoa ajatellen.

Berliini kaatui sitten iltapäivän pelissä selvästi 12-4, ja sain nakutettua hattutempun siinä pelissä.
Südkamen hävisi sitten yllätykseksi Siemsille, joka me taas voitettiin. Lopulta oli meidän lohkossa kolme joukkuetta kuudessa pisteessä ja me sitten parhaimman maalieron turvin kärjessä. Yhden maalin turvin.

Sunnuntaina välierässä vastaan asettui Kaufering, jonka alle 19-vuotiaat voittivat vähän aiemmin omassa luokassaan hopeaa. Eli kovia, nopeita ja nuoria pelaajia oli luvassa.
Vaan saatiin oma peli kulkemaan heti alusta alkaen hyvin (yllätys, kun pelattiin taas aamulla yhdeksältä) ja koko peli meni meidän komennossa. Erinomaista pallon hallintaa ja rauhallista peliä. Taisi 6-2 päättyä meille. Finaaliin siis!

Vastaan asettui viime vuoden tapaan Hochdahl, joka oli omassa lohkossaan onnistunut häviämään myös yhden pelin vähän yllättäen. Kolmannen kerran peräkkäin oli Hochdahl nyt finaalissa.
Viiden minuutin kohdalla sitten kylmää vettä niskaan. Ihan ylivoiman lopussa sai Hochdahl survottua pallon verkkoon. 0-1. Pahus!
Ihan käsittämättömästi alkoivat sitten jotenkin peruutella, eivätkä kovin aktiivisesti hakemaan lisäosumia. Saatiin peli paremmin sitten hallintaan ja aika pian tuli sitten tasoitus.
Aika lailla erän lopussa sitten oli vähän outo tilanne vastustajan maalivahdin syöksyessä yhden meidän pelaajan jalkoihin. Pallo jäi peliin, mokke menetti kypäränsä ja jäi ihmettelemään. Meidän pelaajan nappasi pallon ja pyöräytti sen vanhanaikaisella verkkoon. Maali!
Alkoi tietysti heti älytön torikokous, mutta maali tuli ennen kuin tuomari pysäytti pelin, joten maali hyväksyttiin. Meidän kannattajajoukon hurraukset peitti vastustajan kannattajien buuaukset. Toistakymmentä kannattajaa oli paikalla! Eikä kaikki olleet edes tyttöystäviä/vaimoja. Ihan oikeita kannattajia
Toisella puoliskolla onnistuttiin vielä kerran maalinteossa ja kestettiin Hochdahlin loppurynnistys.
Eli mestaruus tuli! Toisen kerran peräkkäin.

Kokemuksen unohtumattomuuden varmisti heti stadionille mennessä riehaantuneet fanit. Kaiserslauternin ja Frankfurtin fanit ottivat ennen peliä sen verran topakasti yhteen stadionin juna-asemalla, että poliisi päätti sulkea koko aseman.
Se puolestaan tarkoitti sitä, että meidän junan päätepysäkiksi muodostui Zeppelinheimin asema, joka oli stadionilta semmoisen 4-5 kilometrin päässä.

Koska muita vaihtoehtoja ei ollut tarjolla, lähdettiin muiden stadionille haluavien kanssa suurena massana taivaltamaan metsän halki kohti stadionia. Suurin osa porukasta tuntui kävelevän meitä nopeammin oluen tuoman innostuksen voimin. Oltiin kuitenkin samaan aikaan lopulta stadionille, kun nopeammin kävelleet kävivät tasaisesti enemmän metsikön puolella vajuttamassa rakkojaan. Tasapeli.

Nujakoinnin ja siitä seuranneiden sekaannusten takia itse peli alkoi onneksi noin vartin myöhässä. Missattiin alusta ehkä n. 20 minuuttia, jonka aikana ei kuitenkaan ollut mitään erikoista tapahtunut.
Istumapaikat meillä oli suht ylhäältä pääkatsomosta. Koko kenttä näkyi hyvin ja pelin seuraaminen oli oikein mukavaa. Virvokkeiden ostaminen kioskista kävi valitettavasti vain “rahakortin” avulla. Piti ensin ostaa maksukortti ja tallentaa sille rahaa. Ja sitten pystyi ostamaan jotain. Vähän hankalaa.
Katsomassa kiersi sitten kuitenkin myyjiä myyden olutta ihan rahaakin vastaan. Enpäs kyllä nyt edes muista, että mitään muuta kuin olutta olisi katsomossa myyty…

Frankfurtin vuosi oli alkanut murheisesti. Ei yhtään maalia (kotipeleissä?) koko vuonna. Oli siis korkea aika avata maalihanat ja tehdä vähän eroa liigan hännänhuippuihin.
Hyvät maalitilanteet menivät ehkä 2-1 Kaiserslauternille, jolla oli lopussa täysin avopaikka ratkaista peli edukseen, mutta jotenkin onnistui hyökkääjä pallon vielä ohi maalin turaamaan. Varmasti ylimaksettu ukko.
Kumpikaan joukkue ei lopulta onnistunut maalinteossa, joten lopputulos oli siis 0-0. Ei mitään häikäisevän hienoa jalkapalloa…

Ja lopuksi vielä minun pipo unohtui lähtiessä penkille. Perhana!

Gewerkschaft on Saksassa vastine suomalaisille työntekijäliitoille, jotka ajavat työntekijöiden asemaa. Isojen firmojen kanssa toimintamalli on kuta kuinkin sama kuin Suomessa: 1. Vaaditaan hurjaa korotusta, jonka työnantajapuoli odotetusti hylkää, 2. Uhataan lakolla ja työnantajapuoli tekee vastatarjouksen, 3. Uhataan lisää lakolla ja tehdään älytön tarjous työnantajalle, 4. Veivataan vaiheita 2 ja 3 edes takaisin, kunnes: 5. mennään lakkoon tai tehdään sopimus. Riippuen että tuleeko lakko neuvotellaan lakon aikana lisää, tai tilataan joku valtakunnansovittelija mukaan kohtuullistamaan liittojen vaatimuksia.

Lopulta sitten tehdään sopimus, joka on voimassa esim. pari vuotta, jonka aikana liitto ei saisi vaatia taas lisää rahaa.
Sama malli noin pääpiirteissään.

Poikkeuksen Saksassa tekee pienemmät yritykset, joissa on vähemmän kuin X työntekijää (X on kuulemani perusteella “100″. En löytänyt tähän nopeasti virallista lukua). Nämä yritykset ovat vapautettu Gewerkschaftin edustajista ja sopimuksista.
Toisin sanoen pienet firmat voivat vapaammin “sortaa” työntekijää, eikä antaa esim. vuosittaisia palkankorotuksia.
Tiedän aiemmasta saksalaisesta työpaikasta tyyppejä, jotka eivät ole saaneet palkankorotusta 15 vuoteen. Kiva.

Ja kun iso osa työntekijöistä työskentelee pienissä yrityksissä, niin monesti ei kannata kuulua liittoon. Suomessa työnkekijöiden liittoihin kuuluu lähes 80% työntekijöistä (Wikipedian mukaan). Saksassa vastaava luku on n. 20 %.
Mitäpä sitä tietysti liitolle maksamaan, kun työnantajan ei tarvitse liiton ohjeistuksia jne. noudattaa.

Pienissä firmoissa jääkin monesti työntekijän omalle vastuulle palkankorotusten saaminen. Paras tietysti olisi saada tehtyä kerralla, työsopimuksesta neuvoteltaessa, joku vuosittainen vakiokorotus. Toisaalta taas työsopimuksesta puhuttaessa moni haluaa paperiin heti vain nimet alle, että on työpaikka varmistettu. Tämän jälkeen on taas työnantajan helppo sanoa, että ei tule korotuksia, “eihän semmoisista olla sovittu”. Koetappa siinä sitten tasapainoilla, kun et työnhakija halua vaikuttaa kuitenkaan venkoilijalta joka alkaa vaatimaan palkankorotuksia ennen kuin on edes firmassa töissä…