Mielenkiintoista on sen sijaan verrata suomalaisia ja saksalaisia sananparsia. Suomessa kateudesta ollaan vihreitä, mutta täällä Saksassa ennemmin keltaisia (Gelb vor Neid). Joskus, joidenkin lähteiden mukaan, mustasukkaisuustilanteissa väri voisi olla kuitenkin myös vihreä.

Aloittelija on Suomessa “keltanokka”, mutta saksassa nokan väri on eri, vihreä; Grünschnabel.

Onnekas kaveri Suomessa on tuttavallisesti Onnen-Pekka, mutta täällä ei mennä niin henkilökohtaiselle tasolle, vaan täällä ollaan onnen sieniä (Glückspilze).

Jos täällä sattuu kohtaamaan paljon vastoinkäymisiä, on tällöin “Pechvogel”. Mikäs tämän vastine olisikaan suomeksi? Epäonnen-Pekka ei kuulosta hyvältä.

Ja jos sattuu olemaan Pechvogel ja telomaan itsensä jotenkin, niin Suomessa tulee mustelmia, mutta Saksassa sen sijaan sinisiä läiskiä (blaue Flecke).

Joitain sanontoja ei tietysti toisesta kielestä löydy. Saksassa ei esimerkiksi nosteta kissaa pöydälle. Vastinetta en suoraan tunne.
Talvet ovat lauhat, joten täällä eivät myöskään mummot sano lumessa “eteenpäin!”.

Saksassa puolestaan joku ihan perusperusjuttu, joka ei ole mitenkään ihmeellinen vaan ennenmminkin heikko suoritus, kuuluu “08:15″-kategoriaan. Ja pieleen mennyt juttu on sitten “lause jossa on X” (Satz mit X).

Hassuja juttuja. Jos joku tietää lisää hyviä sanontapareja tai muuta lisättävää, niin kommentteihin vain

Olimme jo saaneet Suomesta otteen väestörekisteristä Kallelle, jossa oli sotu yms. tiedot. Ilmeisesti jo pelkästään se olisi riittänyt. Tätäpä emme kuitenkaan tienneet, joten mukaan otettiin saksalainen syntymätodistus.
Ja koska eihän todistus ole mikään todistus ilman apostillea, niin semmoinen piti vielä ensin hankkia. Tosin kun Kalle syntyi Darmstadtissa, niin edistyksellisesti sama virasto pystyi käsittelemään koko apostille-prosessin, eikä todistusta tarvinnut käydä esihyväksyttämässä missää muussa kaupungissa.

Ajelimme siis tuossa joku viikko sitten Luxemburgiin kaikkien papereiden kanssa ja menimme suurlähetystöön. Yövyimme ihan Luxemburgin keskustassa, josta oli myös kävelymatka suurlähetystöön. Kallen piti olla henkilökohtaisesti paikalla passia anomassa. Allekirjoitusta ei sentään Kallelta vaadittu, vaan sen osan sai hoitaa toinen vanhemmista.

Passikuva meni niukasti läpi (eka versio ei mennyt, kun passikuvaaja oli leikannut niin tarkasti kuvan, että melkein korvasta puuttui palanen) ja pääsimme sitten kotiin. Passi luvattiin lähettää suoraan kotiin kirjattuna kirjeenä. Tosi hyvä juttu. Toinen vaihtoehto olisi ollut, että passi lähetetään Frankfurtin konsulaattiin, josta sen olisi voinut käydä hakemassa.

Lyhyesti passin hakeminen siis: väestörekisteriote Suomesta (jos mahdollista), passikuva, syntymätodistus apostillella sekä vauva kainaloon (tai vaunuun) ja suurlähetystöön.

Kotimatkalla koettiin vähän ylimääräistä jännitystä, kun A5:lla oli joku ajanut rampissa jotenkin väärin ja tuli autobaanalla vastapalloon. Katsottiin ensin, että mitkähän työmaavalot edessä näkyy, kun mutkasta ilmestyi ajovalot. Kovia jarrutuksia, hätävilkkuja ja levottomia kaistanvaihdoksia alkoi tapahtua välittömästi. Vastapalloon tulijalla oli ilmeisesti myös hieman homma hakusessa, kun sen sijaan että olisi ajanut laitaan ja korkeintaan erittäin hitaasti eteenpäin, päätti kuski ilmeisesti noudattaa periaatetta “ajan kovaa, olen nopeammin pois tilanteesta”.

Onnettomuuksilta onneksi vältyttiin. Pikainen katsaus edellisyön onnettomuuksiin A5:lla ei myöskään näytä kertovan kolareista, joten ilmeisesti kaikki päättyi hyvin.

Lähempänä olisivat todennäköisesti olleet Langenin ja Rüsselsheimin sairaalat, mutta kun emme jaksaneet käydä muiden sairaaloiden info-illoissa kuuntelemassa heidän esityksiään, niin päätimme mennä tuonne Darmstadtiin.

N. 11h sairaalaan tulon jälkeen, Kalle syntyi (supistukset olivat jo alkaneet useita tunteja aiemmin ja supistusväli oli n. 5 minuuttia, kun sairaalaan ajettiin). Myöhemmin tuore äiti ja lapsi siirrettiin sitten vuodeosastolle lepäämään ja toipumaan.
Erityisesti minua alkoi ärsyttämään sairaanhoitajien keskenään ristiriitaiset neuvot ja ohjeet. Toinen sanoi että “tee näin” ja toinen sitten että “älä vaan tee näin”. Erityisesti ruokintaan liittyvät ohjeet olivat monesti päinvastaiset. Lisäksi esillä olevasta vuorolistasta pystyi jo näkemään, että saako hoitajilta ystävällistä palvelua vaiko töykeämpää sellaista.
Jäinkin miettimään, että eikö sairaala ollut asettanut tiettyjä toiminta-/neuvontamalleja ja -periaatteita, vai eivätkö hoitajat vain yksinkertaisesti noudattaneet sairaalan asettamaan yhtenäistä linjaa. Tuoreena isänä ja äitinä tuntui, että on ihan tuuristaan kiinni, että minkälaiset ohjeet johonkin kysymykseen saa.

Todennäköisesti sama tilanne on myös muissa sairaaloissa, eikä pelkästään Darmstadtin Marienhospitalissa, mutta eipä se sitä muuta, etteikö tilanne olisi ollut vähemmän optimaalinen.

Raskauden aikana kätilö taisi tosin käydä meillä vain kerran, kun todettiin ettei meillä ole paljoa kysymyksiä tai tarpeita. Tarpeen tullen kätilö olisi tullut kuitenkin käymään vaikka viikottain, tai varmaan tiheämminkin.

Synnytyksen jälkeen kätilön piti tulla kaksi päivää kotiutuksen jälkeen, mutta yövuoro sai kätilömme rytmin sekaisin, eikä hän tullutkaan. Ja seuraavana päivänä oli kovat pakkaset (siis hui, ehkä -10°C), eikä Nicolan auto ollut startannut. Niinpä ensivisiitti olikin vasta 5 päivää kotiutuksen jälkeen. No, hyvin silti pärjättiin.

Kotikäynneillä kätilö yleensä punnitsi vauvan, kyseli että äidillä menee hyvin ja vastaili kysymyksiin, joita meillä oli tullut. Kysymyksiä meillä oli kuitenkin aina kovin vähän. Ainakin kätilön mukaan. Ihmeteltiinkin, että mitä muut tuoreet vanhemmat sitten kyselevät, kun meidän kysymykset olivat tyyliin “milloin ulos?” (oli nuo “hurjat” pakkaset), “milloin kynsiä voi leikata?” (raapi mokoma), “miten vauva kylvetetään?” yms. käytännön kysymyksiä.
No, ulos päästiin, kylvettäminen opittiin, mutta kynsiä ei päästy leikkaamaan. Liian herkät kuulemma.
Vauvoille onkin olemassa erilliset kynsisakset, jotka maksavat jonkun 15e. Pitänee joku toinen ratkaisu tuohon keksiä.

Jumppaohjeita kätilö antoi äidille myös ja kannusti jumppailemaan. Samoin tarkisteli, että maha on laskeutunut sopivasti ja kaikki on muuten hyvin. Kehuja sateli vauvan käsittelystä, joka oli kuulemma niin varman ja tottuneen oloista. Monesti tuoreet vanhemmat eivät kuulemma meinaa uskaltaa koskea vauvaan, kun pelkäävät sen menevän rikki.

Alkuun Hebamme kävi viikottain, ehkä 3-4 viikon ajan, sitten taukoa tulikin jo 1,5 viikkoa, jonka jälkeen kätilö sanoi tulevansa seuraavan kerran kun sille on tarvetta. Eli tuskin enää tulee. Joka käynnillä hän painotti, että aina voi soittaa, laittaa viestin tai sähköpostin ja hän sitten vastaa tai tulee käymään. Oikein hyvä palvelu. Kertaakaan ei tuolle tosin tullut tarvetta, mutta lie suomalaisella “kyllähän me pärjätään”-asenteella ollut kans osansa pelissä.

Eli takaperin laskettuna meidän poika syntyi siis 1.2. 2012. Ja nimeksi tuli tosiaan Kalle.

Ekat neljä viikkoa, tai siis ekan kuukauden, olin isyyslomalla ja harjoittelin Päivin kanssa vaipanvaihtoa yms. Rankkaa se touhu kuitenkin on.
Isyysloman toinen pätkä on sitten vuoden lopussa/ensi vuoden alussa (Joulu- ja tammikuu).

Täällä Saksassa vanhemmilla on yhteensä käytettävissä 14 kuukautta vanhempainvapaata. Toinen puolisko saa käyttää tästä maksimissaan 12 kuukautta, jolloin toiselle jää minimissään kaksi.  Minä pidän kuitenkin kolme, jolloin Päiville jää 11. Joulukuu pidetään vapaata päällekkäin. Eli sekin siis onnistuu. Samoin päällekkäin pidettiin tuo helmikuu.
On kyllä hyvä homma, että vapaan voi jakaa pätkiin, kuten minä teen.

Isyysloman hakeminen teetti saksalaiseen tapaan tietysti jonkun verran paperihommia. Koska vapaan ajalta saa myös “palkkaa” (jonka tosin maksaa valtio/sairaskassa, ei työnantaja), niin piti etsiä palkkanauhoja viimeisen 12 kk ajalta, joiden pohjalta korvaus lasketaan. Työnantajalle piti ilmoittaa kirjallisesti etukäteen, että milloin vapaita aikoo pitää (työnantajan on käytännössä pakko myöntää vapaat). Tässä pätee muuten sääntö, että ilmoitus on tehtävä viimeistään 7 viikkoa ennen loman alkua. 8 viikkoa ennen laskettua aikaa, alkaa lisäksi jonkinlainen suoja-aika, jolloin työntekijän irtisanominen on työnantajalle vähän vaikeampaan. Eli varman päälle jos pelaa, niin työnantajalle kannattaa ilmoittaa vapaista juuri tuolloin 7-8 viikkoa ennen laskettua aikaa.

Kun kaikki vaaditut paperit oli Elterngeldstelleen lähetetty, tuli vielä lisäpyyntö jotain lisädokumenttia varten. Kiva ettei sitä mainittu heti alussa. Kirjallinen vahvistus työnantajalta vapaiden myöntämisestä. Mitään lomaketta ei tietenkään ollut liitetty, vaan lomake piti etsiä itse. Netistä löytyi muutamakin versio, joten pitää toivoa, että valitsemani versio sitten kelpaa.

Vähän vähälle on jäänyt blogin kirjoittelu nyt tuon Kallen myötä. Aiheita olisi kuitenkin käsiteltäväksi: toiminta synnytyssairaalassa, sairaalan hoitajien ristiriitaiset ohjeet, saksalainen kätilön kotikäynnit, lapsilisän hakeminen jne…

Kisat järjestetään tänä vuonna Suomessa ja Ruotsissa, joten jääkiekkohuumaa lienee hyvin tarjolla. Todennäköisesti aivan liikaa niille, joita laji/tapahtuma ei kiinnosta. Kaveriporukassa ollaan ihan paria poikkeusta lukuunottamatta järjestetty kisojen tulosveikkaus kohta 20 vuoden ajan. Työpaikalla tätä ei paljoa tarvitse ehdottaa, kun suurin osa kollegeista ei paljoa kiekosta perusta.

Jännitys tiivistyy.

ETA on tasan viikon päästä, mutta vähän jos poika olisi vähän etuajassa, niin ei pantaisi pahaksemme. Odotellessa nyt sitten… kuukauden “loma” töistäkin sitten.

Ajatuksena oli ilmoittaa näin reilun vuoden jälkeen myös Suomeen, että naimisiin on menty. Lähetimme sitten kaupungintalolla/maistraatissa tehdyt paperit leimoineen ja allekirjoituksineen postilla Suomeen. Suomen maistraatista paperit tulevat bumerangina takaisin. Tarvitaan Apostille.
Eli kaupungin edustajien allekirjoitukset ja leimat eivät riittäneet. Tarvitaan leima, joka sanoo, että allekirjoitukset ovat oikeat/pätevät.

No, vähillä vapaapäivillä sitten mennään täällä taas kaupungintalolle kysymään, että mites nämä apostillet täällä saa. Mietinnän jälkeen meidän ohjataan toiselle asiakaspalvelijalle toiseen kerrokseen.
Toinen asiakaspalvelija osaa kertoa/tulostaa lapun, jossa on ohjeet:
Eka pitää papereiden kanssa mennä Mörfelden-Walldorfista n. 10km olevaan Gross-Gerauhun, jossa papereiden aitous/pätevyys voidaan esitodistaa/esivahventaa (vorbeglaubigung)! Sitten kun saatu esivahvistus, että aiemmat allekirjoitukset/leimat ovat ihan luvan kanssa papereissa, voimme ajaa Darmstadtiin (15km) toiseen virastoon (Standesamt), jossa nimenomaan esivahvistetut paperit voivat saada apostillen.

Aika näppärää.

Lopputulos: Suomen mielestä emme ole naimisissa.
Katsotaan tilannetta uudestaan kunhan jälkeläinen on syntynyt. Ehkä sitten saa edes kahdet paperit kerralla apostolloitua…