Suomalaisena Saksassa – Tomi Räsänen

Viime kuun alkupuolella pelatun pokerin maailmanmestaruuden nappasi 22-vuotias saksalainen Pius Heinz. Heinz onnistui kukistamaan massiivisen lähes seitsemän tuhannen pelaajan joukkion ja nappasi itselleen mahtavan $8,715,638 ykköspalkinnon. Kyseessä oli nuoren saksalaisen vasta toinen rahastus maailman kuuluisimmassa turnaussarjassa joten Heinz nousi kerta rytinällä pokerimaailman tietoisuuteen. Pelimuotona turnauksessa toimi Texas Holdem joka onkin tunneituin pokerin variaatio niin kasinoilla kuin nettipeleissäkin.

Heinzin pokeriuran alku on melko tavanomainen nuorten pelaajien keskuudessa. Hänen kiinnostuksensa pokeriin alkoi televisiota katsomalla. Pokeriohjelmat onnistuivat herättämään tulevan maailmanmestarin kiinnostuksen peliä kohtaan ja piakkoin sitä seurasikin kotipelit kavereiden kanssa ja lopulta Heinz huomasi pärjäävänsä mukavasti nettipokerissa. Livepelit eivät tuolloin vielä nuorukaista niinkään kiinnostaneet, koska hän koki hitaan pelirytmin lähinnä puuduttavaksi. Maailmanmestaruuden jälkeen voisi kuvitella hänen hieman muuttaneen käsitystään livepelien miellekkyydestä.

Perjantaina olikin odotettu Sportgala-tapahtuma, jossa valittiin vuoden 2010 suoritusten perusteella vuoden naisurheilija, miesurheilja ja vuoden joukkue 2011. Tai vuoden nuorisourheilija valittiin myös. Ja olikohan vammaisurheilija kans.
TSV Berkersheimin salibandyporukan toiveet kohdistuivat vuoden joukkue -kategoriaan 2010 Saksan mestaruuden johdosta. Kilpasilla meillä oli tosin 1. FFC Frankfurt (Naisten jalisjoukkue, cup-voitto, 2. sija Bundesliigassa), Fraport Skyliners (Semifinaali korisliigassa), Löwen Frankfurt (1. sija ja nousu ns. 3. divariin kiekossa), SC 1880 Frankfurt (Hopeaa Rugbyssä, 2. sija cupissa), SC 1880 Frankfurt (1. sija 2. bundesliigassa (Maa-)Hockeyssa), SG Frankfurt (2. sija bundesliigassa uimisessa) ja VSG Frankfurt (Saksan mestaruus sokeiden maalipallossa).

Odotetusti voittoa ei tullut, vaikka olimme saaneet jonkun verran porukkaan liikkeelle nettiäänestykseen, jonka kautta voittaja valittiin. Lätkäjoukkue Löwen Frankfurt “peri” konkurssiin menneen DEL-liigajoukkueen (se ylin sarjataso) Frankfurt Lionsin fanit, jotka olivat käyneet tunnollisesti Löweniä äänestämässä.
Vuoden joukkueeksi valittiin siis 3. tai 4. divarissa menestynyt joukkue…
Urheilullisesti katsoen parillakin joukkueella olisi ollut kovempia saavutuksia, mutta äänestys on äänestys.
Gaala itse tarjosi erinomaista ruokaa (4 buffetia: Hessiniläinen, baijerilainen, italialainen ja espanjalainen) ja tarjoilijat viipyilemättä juomaa. Jokunen kuiva puhe mukaan tietysti mahtui, mutta kokonaisuudessaan ihan kiva tapahtuma.
Ehkäpä meille tulee kutsut ensi vuonnakin tänä vuonna keväällä saavutetun toisen peräkkäisen mestaruuden kunniaksi. Ehkä sitten käy paremmin äänestyksessäkin

Pitkästä aikaa blogimerkintä ja sekin (lukijoille?) tylsästä aiheesta, sählystä.
Viime viikonloppuna alkoi jälleen salibandyn Kleinfeldin Hessenliiga. Kausi alkoi mukavasti kotipeleillä, joten matkustamista ei ollut luvassa.
Luksusongelma – liian paljon pelaajia – pääsi yllättämään joukkueen ihan puun takaa. Edellisenä viikonloppuna tehty muutto ja taloudesta puuttuvat kaikki huonekalut toimivat hyvänä motivaattorina, kun koutsi kyseli, että onko vapaaehtoisia pelaamaan vain yhden pelin (kaksi peliä oli ohjelmassa).

Eka peli Mainzia vastaan sujui aika heikosti. “Tänään ei puolusteta”, tuntui olevan motto, kun vastustaja viimeisteli 9 maalia. Ei varmaan koskaan ole tehty niin montaa maalia meidän verkkoon. Onneksei sentään itse tehtiin enemmän (16?), joten peli kuitenkin voitettiin. 2+4 tehot merkattiin #37:n sarakkeeseen.

Pelin jälkeen oma ohjelma koostui sitten Ikeasta ja muista mööpelitaloista, mutta joukkue jatkoi sitten Marburgia vastaan myöhemmin ja muisti vähän puolustaakin. 10-1 taisi toinen peli päättyä.

Kassel voitti molemmat pelinsä myös ja otti ekan pelipäivän jälkeen kärkipaikan haltuun paremman maalieron turvin.
Kausi jatkuu n. kuukauden päästä (4.12.) Erlenseessä sitten Erlenseetä ja Kasselia vastaan. Saadaan selvyyttä sinne sarjataulukon kärkikahinoihin.

Pahuksen pahus. Eilen oli tarkoitus tosiaan lentää purjelentokoneella, mutta huonon sään takia homma peruuntui. Tai siirtyi jonnekin tulevaisuuteen.
Hö!

Sunnuntai tuleekin olemaan jännittävä. Olen nimittäin purjelentokoneen kyydissä, jolla tehdään looppeja ja kaikenmoisia kieputuksia. Ilmeisesti toinen kone hinaa lähes äänettömän purjekoneen taivaalle ja pilotti ohjailee konetta sitten ilmavirtausten mukana ylös ja alas.
Pitää muistaa kysyä, että saanko minäkin vähän ohjata. Jos pelkääjän paikalla ohjain sattuu olemaan. Olis aika makeeta lentää lentokonetta.
Vielä ei jännitä lainkaan (harvemminpa minua toisaalta yleensäkään jännittää), mutta saa nähdä muuttuuko fiilis, kun saavutaan lentokentälle ja on aika nousta koneeseen. Innolla kyllä odotan tuota kokemusta.

Kourallinen pelaajia ja maalivahti lähtivät lauantaiaamuna ajamaan kohti Ludwigshafenia. Loukkaantumiset vaivasivat joukkuetta jo ennestään ja turnaukseen osallistuminen oli jo vaarassa. Lopulta sairastuvan ovelta kuitenkin käännytettiin allekirjoittanut ja toinen pelaaja, jolloin viisi kenttäpelaajaa oli kasassa. 3vs3-turnaus oli luvassa, joten kahdella vaihtopelaajalla oli mentävä koko turnaus läpi. Alkuperäisestä pariin kertaan muuttuneeseen peliohjelmaan kuului lopulta viisi peliä (4x 2x12min + 1x 1x20min).

Meidän, Frankfurtin, lisäksi paikalla oli pelaamassa Karlsruhe, Koblenz sekä kaksi joukkuetta Ludwigshafenista. Maskotiksi mukaan otettu Velmu protestoi katsomopaikkaansa, koska ei nähnyt meidän lämmittelyjä.
Pelit alkoi hyvin Koblenzia vastaan 7-2 voitolla. Samalla maalierolla kaatui Ludwigshafenien “punainen” joukkue (5-0). Karlsruhe, joka oli paikalla useamman kentällisen voimin, kaatui lopulta myös mukavasti 7-1. Hieman likaisesti pelannut (siat!) Ludwigshafenin “sininen” joukkue sai rikkomisellaan pelimme jotenkin sekaisin ja vei lopulta voiton luvuin 2-1. Pelin käytiin äänekäs keskustelu turnauksen luonteesta, sillä useammassa tilanteessa oli todellinen loukkaantumisvaara. Erityisesti sikaillut lutikka (ludwigshafenilainen) ei sikailuaan paljoa pahoitellut, vaikka omat joukkuekaverinsa yrittivät kaveria rauhoitella. Ei kuulemma pelaa “huvikseen”/”omaksi ilokseen” (für spass), vaikka kyseessä olisi ns. “hupi-/leikkiturnaus”.
Periaatteessa pelien piti olla jo ohi, mutta turnausjärjestäjän pyynnöstä pelattiin vielä ylimääräinen “finaali”. Sarjataulukon mukaan oltiin yhdestä tappiosta huolimatta voitettu turnaus. Siitä huolimatta suostuttiin ylimääräiseen otteluun, jossa oltaisiin korkeintaan siis hävitä turnausvoitto.
Vastaan finaalissa asettui nuo samat “siniset lutikat”. Tällä kertaa likaisin lutikka malttoi mielensä paremmin, eikä juuri sikaillut. Mitä nyt viimeisellä sekunnilla tuuppasi minut päin laitaa.
Itse peli eteni melko tiukasti puolustaen ja kyttäillen. Ehkä n. 5min paikkeilla pääsin karkumatkalle ja laitoin 1-0 maalin. Siitä muutama minuutti ja taidettiin tehdä 2-0 maali. Tiukka puolustus ja hyvä pallonhallinta piti sitten loppuun asti.
Saatiin pidettyä, jo meille kuulunut, turnausvoitto ja otettua revanssi joukkueesta, jolle hävittiin. Hienosti meni.
Ja jos “yksi tappio per kausi”-perinne jatkuu tälläkin kaudella, niin loppukausi näyttää ihan hyvältä

Viime viikonloppuna avattiin, Saksan mestaruuteen päättyneen viime kauden jälkeen, uusi kausi. Jo muutaman vuoden ajan järjestetty EU-Cup pelattiin Erlenseessä 7 joukkueen kesken.
Peliformaattina toimi 3vs3-malli. Viime vuosien tapaan paikalle saapui joukkueita myös Sveitsistä, jossa salibandyn taso on n. sata kertaa kovempi kuin Saksassa.
Toissa vuonna oli tyytyminen kolmen sveitsiläisjoukkuen jälkeen neljänteen sijaan. Viime vuonna petrattiin pronssille. Parannusta lähdettiin siis hakemaan.
Yllätykseksi kaikki 7 joukkuetta pelasi ensin toisiaan vastaan (6 peliä. Yksi peli kesti tosin vain 15 min), jonka jälkeen sijat 1vs4 ja 2vs3 ratkoivat finaali- ja pronssiparin.
Tuo välierä sujui aika helposti ja päästiin finaaliin. Vastaan asettui sveitsiläinen joukkue, joka voitti viime vuonna koko turnauksen. Finaalin alkuun saatiin heti kylmää vettä niskaan ja pian taululla oli luvut 0-1.
Alkujärkytyksestä toivuttiin ja voitettiin peli lopulta muistaakseni 3-1 tai 4-1.

Ensi viikonloppuna olisi Ludwidshafenissa seuraava turnaus, Rosco-Cup, josta voidaan hakea lisää pelituntumaa alkavaan kauteen.

Koetettiin eilen käydä tallettamassa pankkiin kolikoita, joita oltiin kerätty lasikuppiin tässä vuoden kuluessa. Pääosin 1, 2, 5, 10 ja 20 senttiä. Iso pussi. Pankkitäti kuitenkin yllätti ja sanoi ettei se niitä voi noin ottaa vastaan!

Antoi sitten meille semmoisia paperilappusia, joihin kolikot pitää rullata. Siis semmoisia kolikkorullia. Ja ne pitää itse ensin tehdä. Sitten ottavat vastaan. Ei kun vaan lajittelemaan kolikot omiin kasoihin, tekemään niistä sopivan kokoisia pinoja ja pyörittämään ne sitten paperiin. Kätevää!

Olen kyllä nähnyt semmoisia kolikkotalletusautomaatteja, joihin kolikot vain kaadetaan ja kone lajittelee ja laskee kolikot nopeasti ja tehokkaasti. Ja sitten laitetaan vain pankkikortti sisään, että laite tunnistaa tilin johon talletus tehdään.
Mutta eipä näköjään ainakaan Postbankin kanssa. Tai ainakaan Egelsbachin sivukonttorissa.
Virkailija kyllä kertoi myös kuulleensa/nähneensä mainitunlaisen kolikkoautomaatin, mutta heillä (mielestäni puhui yleistäen koko Postbankiin) ei semmoista ole. Ja jollain toisella pankilla sen käyttö maksaa (lie ollut tämä jo sitten hätävale)…

Kaikenlaiseen hommaan sitä joutuukin, jos haluaa vähän tuolleen huomaamattaan säästää pikkukolikoita aina silloin tällöin jemmakulhoon laittaen. Viikonloppuna on siis luvassa kolikkokäärintää.

“Hui, mitä se meinaa? Sehän meinaa koskettaa mua!” Aika normaali (suomalainen) reaktio, kun joku tuttu lähestyy nopeasti… tulee vaan ja alkaa kättelemään, lyö olalle, tai jopa halaa. Huhhuh. Moinen ei Suomessa moneen paikkaa kuulu.

Täällä asia on taas toisin. Aiemmassa työpaikassani työkaverit kättelivät lähes joka päivä toisiaan (ja minua) töihin tullessaan. Harvemmin toisiaan näkevät puolestaan voivat hyvinkin halata toisiaan. Sukupuolesta riippumatta. Tullessa ja lähtiessä.

Siinä nopeasti häviää se, edellisessä merkinnässä käsitelty, oma henkilökohtainen alue. Tai sitä ainakin rikotaan oikein rankasti. Äkkinäinenhän siinä voisi hätääntyä ja perääntyä puolitutun tullessa halaamaan (joka taas saatettaisiin vastaavasti täällä tulkita väärin). Täällä on syytä varautua ja tottua, että ihmiset koskettelevat toisiaan. (Eiliseen viitaten olen kuitenkin edelleen sitä mieltä, että tuntemattomat pysytelköön kassajonossa “kaukana”).

Näihin toimintatapoihin olen täällä jo ehtinyt hyvinkin sopeutua. Välillä ainoastaan mietityttää, että miten esim. kylään tulevan pariskunnan osapuolia tervehditään? Naista halataan ja miestä kätellään? Entä jos ovat “parempia tuttuja”? Halataanko molempia? Ja jos on kerran niin tehnyt, niin pitääkö niin tehdä jatkossakin?
Vaikuttaa kuitenkin (onneksi?) siltä, että saman ongelman kanssa painivat muutkin. Ainakin siis muut miehet.
Naisten kohdalla tilanne tuntuu olevan jotenkin suoraviivaisempi. Jos henkilöt ovat tavanneet aikaisemmin vaikkapa muutaman kerran, niin yleensä se on sitten nopea halaus.
Halaus tässä voi nyt sitten tarkoittaa normaalia halausta, yhtä “poskisuudelmaa”, tai kahta. (Ja eikö joissain maissa/kulttuureissa niitäkin jaeta vielä enemmän?). Riippuen aina vähän kohtaavien henkilöiden kansalaisuuksista. Ja harvemmin tämä “tervehdys-halaus” nyt siis mikään tiukka rutistus on. Semmoinen kevyt “terve, kiva nähdä”-tyyppinen selkään taputus, eikä mikään onnittelu-/osanotto-tyyppinen sekuntien rutistelu. Sekin on tietysti syytä tietää.

Eli Saksaan tai muualle matkaavat: varautukaa. Ja vaikka matkustaisi kyläilemään ulkosuomalaisten luokse, niin nehän saattavat unohtaa, että jämpti puolentoista metrin päästä esitetty “terve” on ihan riittävät tervehdys kaikissa tilanteissa ja kaikkien kanssa. Ne saattavat tottumuksesta tulla ja tarttua kiinni!

Näitä Suomen ja Saksan välisiä kulttuurieroja kun oikein miettii, niin jossain vaiheessa mieleen tulee se, että täällä keskemmällä Eurooppaa ihmiset ovat lähempänä toisiaan kuin Suomessa. Täällä ihmisten “henkilökohtainen alue” on pienempi ja ihmiset ovat keskustelu- ym. tilanteissa monesti lähempänä toisiaan kuin Pohjolassa.

Lie sidoksissa väestöntiheyteenkin tuo. Suomessa kun asukkaita per neliökilomteri on wikipedian mukaan 17,7.
Saksassa sama lukema saman lähteen mukaan on 231. Reilusti yli kymmenen kertaa enemmän on siis ihmisiä aina samassa tilassa. Johan siinä on pakko olla lähempänä toisiaan.

Joissain tilanteissa huomaa, että ihmiset ovat liian lähellä. Varsinkin kaupassa. Kassajonossa saattaa takana tuleva olla ihan “perässä kiinni”. Joskus jopa niin, että toinen jonottaja koskettaa. Olkoonkin, että pienempään “omaan alueeseen” olen täällä jo hyvinkin tottunut, mutta ei tuntematon voi tulla koskettamaan. Varsinkaan ilman syytä ja tilanteessa, jossa etäisyyden voisi yhtä hyvin säilyttää.

Pitänee joskus kysellä paikallisilta ystäviltä, että ovatko he kiinnittäneet huomiota, että me pitäisimme, tai olisimme ainakin aiemmin pitäneet, enemmän (fyysistä) etäisyyttä heihin tai muihin ihmisiin erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa.